Runosarjani Elämän tummat vedet kertoo narsistista entisen kumppanin näkökulmasta. Muisteluahan tämä enimmäkseen on, myönnän sen. Julkaisen runosarjan nyt kaikki yhdessä tekstissä. 

 

Osa 1: Muistoja, minun muistoni

 

Muistan yhä sen, mun kyseenalaistuksen – luonteeni pilkkauksen
Sisintäni, minua itseäni tallottiin ja maahan lyötiin
Heitä silloin vihasin, nyt tunnen heitä kohtaan vaan säälin
Kuinka lapsellisia he olivatkaan, en itsekään parempi ollut
Jos olisin tiennyt paremmin, olisin sulkenut suuni aiemmin

Hän, joka minulle nauroi, oli joskus mulle rakkain ja tärkein
Luulin hänen olevan sellainen kuin halusin, luotettavin ja ihanin
Ei, se oli vain pintakiiltoa – todellisuus on vettä sakeampaa
Kyllä minä ansaitsen narsistia parempaa

Minua uhattiin tulla tapaamaan kanssa porukalla, kasvoni uuteen uskoon muokata lekan avulla
Jos kimppuuni tulisi kaksi bimboa, avukseni jonkun kiljuisin
Heidät haluaisin silpoa, rumiksi pieniksi siruiksi – niitähän he ovat
Siruja, rumia sirpaleisia bimboja jotka muita käskyttävät tahtoonsa
Voisin heittää heidät roskasäkkiin, säkin kantaisin Tsernobyliin itse
Sieltä heidät kiikuttaisin Fukushimaan, sen jälkeen menisin himaan

Voisinpa ajan taaksepäin kelata, ei tarvisi enää tätä asiaa murehtia
Tekisin niin monen asian toisin, kumpa tehdä niin voisin
Suurin virheeni oli luottaa narsistiin, hän minut veti helvettiin
Sitähän hän uhkasikin, jos en tanssi hänen pillinsä tahtiin

Tiedän, on turha tapella narsistia vastaan, hän kääntää muut minua vastaan
Jos joudun siksi muuttaa, minä lähden Tampereelle
Se onkin paikka, jonne hän ei koskaan jalallakaan astu – ei edes kiusakseni
Voisinpa uuden elämän jo aloittaa, voisin tämän kaiken harhan unohtaa

 

Osa 2: Kumpa sinä et muistaisi! 

 

Muistan, kun me ensi kerran tavattiin – sä olit mulle kuin kuka vain
Kenties susta kiinnostuin, ihastuksen siemenen sydämeeni kylvin
Me istuttiin renkaalla selät vastakkain, toisissamme kiinni 

Muistan, kun ensi kerran keittiössä kahvia juotiin
Kahdestaan pöydän ääressä istuttiin – hiljaa juteltiin
Kuultiin asioita, joista jotkut on ihan pihalla

Muistan, kun ensi kertaa me halattiin – ulkona sateessa
Halauksen muisto lämmitti mua autossa kylmässä

Muistan, kun ensi kertaa suudeltiin – ulkona pakkasella
Mulla oli tosi kylmä, odotin sua kirjaston edessä
Veljeni tuli meidät keskeyttää, harmaalla romullaan

Muistan, kun mulle kerroit ettei voida enää salata
Muistan sun mulle viestitellen, että muille kerrotaan
Sitä oli arvellutkin jo moni, jotkut tykänny siitä ei
Sanoivat, ettet sä ollut mun arvoiseni
Että mä ansaitsen paremman kuin mitä sä olet

Kumpa sä et muistaisi, että tavattiin etupihalla
Kumpa sä et muistaisi, että keittiössä kahvia juotiin

Kumpa sä vain et muistaisi, että ulkona halattiin ja suudeltiin
Kumpa sä vain et muistaisi, että mä joskus susta tykkäsin

Voisimpa ajan taaksepäin kääntää, ei tarvis sun veistä haavassa vääntää
Sun vaatimuksillas, vaateillas ja sun olemassa olollasi
Kumpa häviäisit mun elämästä niin kuin mä hävisin
Älä vaan tule koskaan takaisin, pysy poissa niin kaikki olis hyvin

 

Osa 3: Miten voisitkaan muistaa? 

 

Muistaisitko, jos sen sulle kertoisin?
Kuinka viime kesänä onnellinen olin
Mä luulin löytäneeni viimein jonkun, 
Jonkun joka mut tällaisena ottaisi
Mua ikuisesti rakastaisi, ei koskaan hylkäisi

Tiedän kyllä sen, muistolle sä vain nauraisit
Unohda se kokonaan, sä mulle sanoisit
Työtä käskettyä teen, mä muistoni pakastan
En sano enää sulle: mä sua niin rakastan

Miten voisitkaan muistaa? 
Olin sulle vain yksi nainen jonon jatkeena
Mut hei, ei se enää haittaa mua
Jatkan vaan elämääni ilman sua
Ei se enää haittaa mua, ei haittaa ollenkaan

Nyt sulla varmaan on jo uus nainen kierroksessa
Miks välittäisitkään enää musta? 
Sun uus on varmaan hyvä sulle
Kun et heti oo etsimässä toista tilalle
Et tee hänelle sitä, mitä kylmästi teit mulle

Miten voisitkaan muistaa mua? 
Sulla menee tosi lujaa ilman mua 
Ei sun tarvi mua mukanas raahata
Vaikka oisin kotiin halunnu jäädä
Aina mukanas pyörin minä

Nyt mä pyörin omassa huoneessani
Enkä enää kaipaa sua luokseni
En kaipaa sua enää
Joskus teki kipeää, etten enää sua nää

 

Osa 4: Olin se syypää 

 

Mua koitit aina syyttää, itse olit täydellinen
Minä olin se täysin nolla, narsistin uhrina
En koskaan ollut tarpeeksi hyvä, aina oli jotain vikaa
Silti muille sanoit mun olevan paras mitä sulle oli sattunut
Vaikken sulle tällaisena kelvannut

Olin se syypää, syypää kaikkeen huonoon
Itses kohotit jalustalle: mä täydellinen oon!
Mua kehotit parempi olemaan, aina minussa oli vikaa
Olin sulle vaan syypää, eli en yhtään mikään

Kun sait itselles jotakin hienoo ja kivaa
Sulle tuli tarve kohottaa mun rimaa
Pitkin päiviä ja öitä Bemarillas, näyttäen uutta leluas
Musta tuli arvokas kuin tiskirätistä, joka pois heitetään
Kun sillä ei oo enää mitään käyttöä

Kaks viikkoo sitä siedin, olin vaan yksin aina iltaisin
Lelullas sä ajelit, mut kylmästi nurkkaan hylkäsit
Pois mä lähdin, kotiin lämpimään palasin
Myöhemmin tajusin, narsisti sä oletkin

Mä sanon sulle heipat hyvästit mun elämästä
Jos sä mulle auot päätäs, löydät Pirun edestäs
Pidä se mielessäsi, tao se paksuun kalloos
Mun elämä ei oo sulle, se on jollekin muulle